Tapasin hienon ihmisen juhannuksena, naisen. Uusi usko ihmisiin ja itseeni orastaa mutta samalla pelkään. Itseäni. Tämä nainen luottaa minuun, hän ei tiedä menneisyyttäni, koska en uskalla kertoa. En siksi, että minussa ei olisi miestä tunnustaa virheitäni vaan siksi, että nainen on ollut lyövän miehen uhrina joskus. Minä en uskalla kertoa, mikä minä olen.

Tai olin, mistä minä voin tietää, voinko luottaa, että en enää lyö. Voiko kukaan luottaa minuun, jos en itsekään luota. Haluan uskoa, että lyöjä ei lyö kaikkia vaan on olemassa ihmisiä, jotka tietämättään ärsyttävät vääriä hermoja. Tai tieten, onhan niitäkin. Haluan uskoa, että minä en lyö lyömisen vuoksi, että minulta loppuisi sanat ja siksi löisin, että minä olisin kuin seinään paiskautuva törmäystestiauto, joka paiskautuessaan ei enää tunne omia voimiaan, omaa päätään. Haluan uskoa uusiin mahdollisuuksiin ja itseeni.

Tiedän, että minun pitää kertoa joskus, jos tämä jatkuu. Tiedän, että sitä ennen minun pitää todistaa, että minuun voi luottaa.

Vaan voiko?