En tiedä, onko kukaan huomannut, että aina, kun olen kirjoittanut lyömisestä, se on ollut menneessä aikamuodossa. Niistä on jo aikaa. Lyömätöntä kautta on kestänyt siitä parisuhdeviikonlopusta alkaen. Ensin ajattelin, että siitä hölynpölystä tosiaan oli apua ja että suhteemme löysi sieltä rakennuspuita parempaan liittoon. Luulin, että vaimon kiukuttelu ja vapun remakointi olisivat vain jotain kasvukipuja tai sellaista. Mutta väärin luulin.

Eilen töistä tultuani laitoin meille pientä illallista vaimoa odotellessa. Vaimo näytti kotiuduttuaan jotenkin vaivautuneelta, vetäytyneeltä. Luulin sen johtuvan vielä vapusta ja sanoin, että syödään sovintoillallinen, haudataan kirveet ja aloitetaan taas puhtaalta pöydältä. Vaimo istui pöytään hiljaisena, pyöritteli veistä kädessään oudon totisena ja sanoi: "Minä haluan eron. Ja tällä kertaa olen tosissani."

Luulen, että hän on löytänyt elämälleen uuden tarkoituksen. Ja se en ole minä.