Aika monella on harhaluulo, että väkivaltainen mies olisi muussakin
elämässään sivistymätön öykkäri. Eihän se niin mene. Itsekin olen
hyväpalkkaisessa duunissa, maisterin paperit laatikossa. Jos tätä
lukeva mies tai nainen tapaisi minut sattumalta jossain, hän pitäisi
minua luultavasti kohteliaana miehenä, sitä selvänä olenkin. Ei
väkivaltainen mies saisi itselleen koskaan vaimoa, jos hänessä ei olisi
mitään hyvää.
Toivottavasti mahdollisimman moni katsoi keskiviikkona brittielokuvan
läheisväkivallasta; se näytti, miten kovin hyvin kuka tahansa meistä
vastaa kovin hyvin yleistä kuvaa väkivaltaisesta miehestä.
Katsoimme vaimon kanssa elokuvan. Se oli pysäyttävä, pelottava itse
asiassa. Vaimo jotenkin vetäytyi. Se pelkäsi kääntää katsettaan
televisiosta. Ohjelman edetessä vaimo vetäytyi kuin vaistomaisesti
kauemmaksi minusta. Tottahan se muisti. Minä haluan sen unohtaa, ja
olen unohtanutkin.
Minä en ole koskaan muistanut sitä kaikkea. Me olimme siskon perheen
luona porukalla, minä, veli ja vaimot. Siskon mies oli tehnyt tukevat
satsit kotiviiniä ja takapihalla grillattiin ja pidettiin kesäyötä
hereillä. Humalluttiin mukavasti. Sisko oli tehnyt niiden asuntovaunuun
yösijat meille ja sen mies lähti näyttämään paikkoja vaimolle. Tai
eihän me silloin vielä naimisissa oltu. En minä tietenkään mitään
epäillyt, en vain tykännyt ajatuksesta, että ne on siellä
asuntovaunussa kaksistaan. Menin perään ja kai minä sitten tönin
vaimoa, en muista, minulla on joku musta aukko siinä. Vaimo ei puhunut
mitään, ei katsonut minuun seuraavana päivänä. Se käänsi ilme jäykkänä
päätään sivuun aina, kun yritin koskettaa. Muut olivat kuin ei mitään
olisi tapahtunut eikä siitä puhuttu koskaan. Myöhemmin kuulin, että
vaimon korvan tärykalvo oli mennyt puhki.
perjantai, 24. maaliskuu 2006
Kommentit