Aika monella on harhaluulo, että väkivaltainen mies olisi muussakin elämässään sivistymätön öykkäri. Eihän se niin mene. Itsekin olen hyväpalkkaisessa duunissa, maisterin paperit laatikossa. Jos tätä lukeva mies tai nainen tapaisi minut sattumalta jossain, hän pitäisi minua luultavasti kohteliaana miehenä, sitä selvänä olenkin. Ei väkivaltainen mies saisi itselleen koskaan vaimoa, jos hänessä ei olisi mitään hyvää.

Toivottavasti mahdollisimman moni katsoi keskiviikkona brittielokuvan läheisväkivallasta; se näytti, miten kovin hyvin kuka tahansa meistä vastaa kovin hyvin yleistä kuvaa väkivaltaisesta miehestä.

Katsoimme vaimon kanssa elokuvan. Se oli pysäyttävä, pelottava itse asiassa. Vaimo jotenkin vetäytyi. Se pelkäsi kääntää katsettaan televisiosta. Ohjelman edetessä vaimo vetäytyi kuin vaistomaisesti kauemmaksi minusta. Tottahan se muisti. Minä haluan sen unohtaa, ja olen unohtanutkin.

Minä en ole koskaan muistanut sitä kaikkea. Me olimme siskon perheen luona porukalla, minä, veli ja vaimot. Siskon mies oli tehnyt tukevat satsit kotiviiniä ja takapihalla grillattiin ja pidettiin kesäyötä hereillä. Humalluttiin mukavasti. Sisko oli tehnyt niiden asuntovaunuun yösijat meille ja sen mies lähti näyttämään paikkoja vaimolle. Tai eihän me silloin vielä naimisissa oltu. En minä tietenkään mitään epäillyt, en vain tykännyt ajatuksesta, että ne on siellä asuntovaunussa kaksistaan. Menin perään ja kai minä sitten tönin vaimoa, en muista, minulla on joku musta aukko siinä. Vaimo ei puhunut mitään, ei katsonut minuun seuraavana päivänä. Se käänsi ilme jäykkänä päätään sivuun aina, kun yritin koskettaa. Muut olivat kuin ei mitään olisi tapahtunut eikä siitä puhuttu koskaan. Myöhemmin kuulin, että vaimon korvan tärykalvo oli mennyt puhki.