Muutama päivä sitten joku kommentoija kysyi onko meillä lapsia. Ei ole, kuten kirjoituksistakin hyvin voi päätellä. Minulle on aina välillä herännyt toive jälkikasvusta, kaksi lasta olisi aika ihanteellinen määrä. Poika ja tyttö. Olen ollut hyvä kummi siskoni lapsille, rakastan peuhata niiden kanssa ja hukutan ne lahjoihin. Olen aivan varma, että minusta tulisi hyvä ja hellä isä.

Vaimoni biologinen kello taas on aivan rikki. Hän on täysin haluton saamaan lapsia. Olen saanut sen käsityksen, että vaimoni pelkää. Hän pelkää synnytystä, ja hän pelkää vastuuta. Ehkä hän pelkää myös sitä, että olisin huono isä lapsille. Ei vaimoni erityisemmin sukulaisten lapsia katsoessakaan tunnu tuntevan mitään erityistä hellyyttä, siltä taitaa puuttua äidinvaistot kokonaan.

Neljäkymppiä alkaa meillä molemmilla lähestyä, joten aikaa ei olisi loputtomiin. Itse olen jo aloittanut totuttautumisen ajatukseen, että suku päättyy minun osaltani tähän.