Vaimo on peluri. Kyllä minä sen tiedän mutta annan hänen pelata luullen, että minä en tajua. Tiedän hänen taktiikkansa ja hän pelaa minun tunteillani ja taipumuksillani häikäilemättömästi. Minä tiedän, että niin se menee. Hän on kuitenkin niin taitava, että minä menin hänen ansoihinsa joka kerta. Peli menee niin, että kun vaimo haluaa jotain, johon hänellä ei ole varaa tai se on hänenkin mielestä jostain syystä epäkorrektia tai vastoin minun haluani, hän provosoi riidan. Mitä isommasta asiasta on kyse, sitä isomman riidan hän nostattaa. Hän on taitava provosoimaan. Hän saattaa pelkästään saadakseen uuden takin lyödä minua, koska hän tietää, että hermostun. Joskus olin niin tyhmä, että löin takaisin ja sovinto saatiin vain vinguttamalla Visa punahehkuiseksi. Silloin en untuvikkona vielä tajunnut.

Muistan yhden pikkujoulujen ajan, jolloin vaimo halusi lähteä työporukan kanssa risteilylle. Hän tiesi, että minä en pitänyt ajatuksesta, joten hän ylimitoitti suhtautumisensa minun myöhäiseen kotiintulooni. Massiivisen mäkätyksen ja vittuilun jälkeen hän heitti minua rautaisella herätyskellolla. Otsassani on edelleen arpi muistona tuosta. Sen jälkeen vaimo huusi hysteerisenä ja tuuppi minut verisenä porraskäytävään niin, että horjahdin ja kaaduin. Kerrankin oli tuuria, ja selvisin kaatumisesta pelkillä mustelmilla.

Vaimon pelaaminen epäonnistui. Hän lietsoi itsensä liian suureen raivoon ja ampui yli. Tarkoitushan oli, että minä hermostun, lyön ja kadun ja hän sitten olisi voinut loukkaantuneena mennä sinne risteilylle. Mutta vaimo ei ole tyhmä, hän osasi kääntää senkin pelin niin, että minä provosoin ja hän joutui puolustautumaan. Sormellanikaan en koskenut, enhän edes ehtinyt suunvuoroa saada. Jotenkin hän osasi tuonkin jälkikäteen selittää niin, että minä olin syyllinen.

Vaimo meni risteilylle. Sitä, mitä tapahtui sen jälkeen, en juurikaan halua muistella.