Minä näin ne tänään terassilla. Eivät ne minua huomanneet, olivat niin keskittyneet toisiinsa. Tai en minä tiedä, ehkä vaimo huomasikin ja teki sen tahallaan. Istui siinä käsi miehen kädessä pöydän alla ja nauroi miehen sanoille. Nauroi samalla tavalla kuin nauroi joskus minun puheilleni. Joskus, kauan sitten. En enää muistanutkaan, miten kauniilta se kuulosti. Vapautuneelta, onnelliselta. Pitkäään, pitkään aikaan vaimo ei ole edes hymyillyt minun kanssani. Olen nähnyt miehen ennenkin, se on vaimon työpaikalta. Mutta ei se käsi pöydän alla ollut työkaverin kädessä.

Kuulostelin itseäni. Nouseeko viha, kateus, katkeruus. Odotin. Mutta mitään ei tapahtunut. Minä en tuntenut mitään, en vihaa, en katkeruutta. Enkä varsinkaan mustasukkaisuutta.

Tunsin itseni vapaaksi. Kaikesta.