Tapasin hienon ihmisen juhannuksena, naisen. Uusi usko ihmisiin ja itseeni orastaa mutta samalla pelkään. Itseäni. Tämä nainen luottaa minuun, hän ei tiedä menneisyyttäni, koska en uskalla kertoa. En siksi, että minussa ei olisi miestä tunnustaa virheitäni vaan siksi, että nainen on ollut lyövän miehen uhrina joskus. Minä en uskalla kertoa, mikä minä olen.

Tai olin, mistä minä voin tietää, voinko luottaa, että en enää lyö. Voiko kukaan luottaa minuun, jos en itsekään luota. Haluan uskoa, että lyöjä ei lyö kaikkia vaan on olemassa ihmisiä, jotka tietämättään ärsyttävät vääriä hermoja. Tai tieten, onhan niitäkin. Haluan uskoa, että minä en lyö lyömisen vuoksi, että minulta loppuisi sanat ja siksi löisin, että minä olisin kuin seinään paiskautuva törmäystestiauto, joka paiskautuessaan ei enää tunne omia voimiaan, omaa päätään. Haluan uskoa uusiin mahdollisuuksiin ja itseeni.

Tiedän, että minun pitää kertoa joskus, jos tämä jatkuu. Tiedän, että sitä ennen minun pitää todistaa, että minuun voi luottaa.

Vaan voiko?

On tapahtunut liian paljon liian isoja asioita viime aikoina enkä ole osannut niitä oikein kohdata. Tiedätte kyllä, mitä silloin tehdään. Silloin lakataan puhumasta, ajattelemasta ja katsotaan vain tyhjin silmin tyhjään sisimpään. Silloin ryypätään. Ex-vaimo kertoi joku aika sitten, että oli tehnyt abortin poismuuttonsa jälkeen. Mitä itse olisitte siinä tehneet? No minä aloin kaataa kuppia. Tietenkin, sehän se on hyvä tapa kohdata asiat.

Kyllähän minä sanomattakin tietenkin tajusin, että se olisi voinut olla minun lapseni. Mutta olisi voinut olla olemattakin. Silti. Ajattelen nyt koko ajan, että se saattoi olla minun ainoa lapseni. Ja sen kohtaloon minun mielipidettäni ei kysytty, sillä he päättivät siitä. Vaimo ja se uusi mies, vaimon työkaveri. Siksi se nimi tuntui tutulta. Huvittavaa, pidin sitä reiluna tyyppinä.

Ainakin vaimo on ollut rehellinen: hän ei koskaan halunnut lasta eikä halunnut pitää sitä nytkään. Olisin minä silti halunnut tietää etukäteen. Vai olisinko? Mitä minä olisin sitten tehnyt?

Minun lapseni, se jota aina halusin vaimon kanssa. Ehkä näin on parempi. Meille kaikille. Pakko ajatella niin.

Muutama päivä on nyt tehty haarukoiden jakoa vaimon kanssa. Ihmeen rauhallisesti on sujunut. Muutama yhdessä hankittu arvokkaampi esine on saatu sovittua sullemulle-periaatteella ja lopuilla ei tunnu olevan kummallekaan merkitystä. Tänään vaimo muutti sitten pois. Itse halusi lähteä ja minun jäävän. Sovimme, että teemme erosta mahdollisimman konkreettisen ja veimme saman tien yhteisen erohakemuksen. Kun olimme saaneet tavarat roudattua uuteen osoitteeseen ja paperit sisään, ehdotin, että käydään yhdellä ero-oluella. Vaimo, vai pitäisikö jo sanoa eksä, suostui, tosin hiukan vaivautuneena. Vähän vaikeatahan se puhuminen tosin oli mutta eipä riideltykään. Eksä oli aika vaisu, jotenkin outo. Mutta ehkä se johtuu vain tästä kaikesta. Silti. Minua ihmetytti.

Niin kuin sekin, että se asunnon ulko-ovi pidettiin koko muuton ajan visusti auki, enkä nähnyt ovessa olevaa nimeä. Alakerran nimitaulusta yritin ohimennen aina vilkaista, mikä niistä nimistä täsmäisi oikeaan oveen: Mörsky. Se tuntuu jotenkin tutulta.

Minä näin ne tänään terassilla. Eivät ne minua huomanneet, olivat niin keskittyneet toisiinsa. Tai en minä tiedä, ehkä vaimo huomasikin ja teki sen tahallaan. Istui siinä käsi miehen kädessä pöydän alla ja nauroi miehen sanoille. Nauroi samalla tavalla kuin nauroi joskus minun puheilleni. Joskus, kauan sitten. En enää muistanutkaan, miten kauniilta se kuulosti. Vapautuneelta, onnelliselta. Pitkäään, pitkään aikaan vaimo ei ole edes hymyillyt minun kanssani. Olen nähnyt miehen ennenkin, se on vaimon työpaikalta. Mutta ei se käsi pöydän alla ollut työkaverin kädessä.

Kuulostelin itseäni. Nouseeko viha, kateus, katkeruus. Odotin. Mutta mitään ei tapahtunut. Minä en tuntenut mitään, en vihaa, en katkeruutta. Enkä varsinkaan mustasukkaisuutta.

Tunsin itseni vapaaksi. Kaikesta.

En tiedä, onko kukaan huomannut, että aina, kun olen kirjoittanut lyömisestä, se on ollut menneessä aikamuodossa. Niistä on jo aikaa. Lyömätöntä kautta on kestänyt siitä parisuhdeviikonlopusta alkaen. Ensin ajattelin, että siitä hölynpölystä tosiaan oli apua ja että suhteemme löysi sieltä rakennuspuita parempaan liittoon. Luulin, että vaimon kiukuttelu ja vapun remakointi olisivat vain jotain kasvukipuja tai sellaista. Mutta väärin luulin.

Eilen töistä tultuani laitoin meille pientä illallista vaimoa odotellessa. Vaimo näytti kotiuduttuaan jotenkin vaivautuneelta, vetäytyneeltä. Luulin sen johtuvan vielä vapusta ja sanoin, että syödään sovintoillallinen, haudataan kirveet ja aloitetaan taas puhtaalta pöydältä. Vaimo istui pöytään hiljaisena, pyöritteli veistä kädessään oudon totisena ja sanoi: "Minä haluan eron. Ja tällä kertaa olen tosissani."

Luulen, että hän on löytänyt elämälleen uuden tarkoituksen. Ja se en ole minä.