Tapasin hienon ihmisen juhannuksena, naisen. Uusi usko ihmisiin ja itseeni orastaa mutta samalla pelkään. Itseäni. Tämä nainen luottaa minuun, hän ei tiedä menneisyyttäni, koska en uskalla kertoa. En siksi, että minussa ei olisi miestä tunnustaa virheitäni vaan siksi, että nainen on ollut lyövän miehen uhrina joskus. Minä en uskalla kertoa, mikä minä olen.

Tai olin, mistä minä voin tietää, voinko luottaa, että en enää lyö. Voiko kukaan luottaa minuun, jos en itsekään luota. Haluan uskoa, että lyöjä ei lyö kaikkia vaan on olemassa ihmisiä, jotka tietämättään ärsyttävät vääriä hermoja. Tai tieten, onhan niitäkin. Haluan uskoa, että minä en lyö lyömisen vuoksi, että minulta loppuisi sanat ja siksi löisin, että minä olisin kuin seinään paiskautuva törmäystestiauto, joka paiskautuessaan ei enää tunne omia voimiaan, omaa päätään. Haluan uskoa uusiin mahdollisuuksiin ja itseeni.

Tiedän, että minun pitää kertoa joskus, jos tämä jatkuu. Tiedän, että sitä ennen minun pitää todistaa, että minuun voi luottaa.

Vaan voiko?

On tapahtunut liian paljon liian isoja asioita viime aikoina enkä ole osannut niitä oikein kohdata. Tiedätte kyllä, mitä silloin tehdään. Silloin lakataan puhumasta, ajattelemasta ja katsotaan vain tyhjin silmin tyhjään sisimpään. Silloin ryypätään. Ex-vaimo kertoi joku aika sitten, että oli tehnyt abortin poismuuttonsa jälkeen. Mitä itse olisitte siinä tehneet? No minä aloin kaataa kuppia. Tietenkin, sehän se on hyvä tapa kohdata asiat.

Kyllähän minä sanomattakin tietenkin tajusin, että se olisi voinut olla minun lapseni. Mutta olisi voinut olla olemattakin. Silti. Ajattelen nyt koko ajan, että se saattoi olla minun ainoa lapseni. Ja sen kohtaloon minun mielipidettäni ei kysytty, sillä he päättivät siitä. Vaimo ja se uusi mies, vaimon työkaveri. Siksi se nimi tuntui tutulta. Huvittavaa, pidin sitä reiluna tyyppinä.

Ainakin vaimo on ollut rehellinen: hän ei koskaan halunnut lasta eikä halunnut pitää sitä nytkään. Olisin minä silti halunnut tietää etukäteen. Vai olisinko? Mitä minä olisin sitten tehnyt?

Minun lapseni, se jota aina halusin vaimon kanssa. Ehkä näin on parempi. Meille kaikille. Pakko ajatella niin.

Muutama päivä on nyt tehty haarukoiden jakoa vaimon kanssa. Ihmeen rauhallisesti on sujunut. Muutama yhdessä hankittu arvokkaampi esine on saatu sovittua sullemulle-periaatteella ja lopuilla ei tunnu olevan kummallekaan merkitystä. Tänään vaimo muutti sitten pois. Itse halusi lähteä ja minun jäävän. Sovimme, että teemme erosta mahdollisimman konkreettisen ja veimme saman tien yhteisen erohakemuksen. Kun olimme saaneet tavarat roudattua uuteen osoitteeseen ja paperit sisään, ehdotin, että käydään yhdellä ero-oluella. Vaimo, vai pitäisikö jo sanoa eksä, suostui, tosin hiukan vaivautuneena. Vähän vaikeatahan se puhuminen tosin oli mutta eipä riideltykään. Eksä oli aika vaisu, jotenkin outo. Mutta ehkä se johtuu vain tästä kaikesta. Silti. Minua ihmetytti.

Niin kuin sekin, että se asunnon ulko-ovi pidettiin koko muuton ajan visusti auki, enkä nähnyt ovessa olevaa nimeä. Alakerran nimitaulusta yritin ohimennen aina vilkaista, mikä niistä nimistä täsmäisi oikeaan oveen: Mörsky. Se tuntuu jotenkin tutulta.

Minä näin ne tänään terassilla. Eivät ne minua huomanneet, olivat niin keskittyneet toisiinsa. Tai en minä tiedä, ehkä vaimo huomasikin ja teki sen tahallaan. Istui siinä käsi miehen kädessä pöydän alla ja nauroi miehen sanoille. Nauroi samalla tavalla kuin nauroi joskus minun puheilleni. Joskus, kauan sitten. En enää muistanutkaan, miten kauniilta se kuulosti. Vapautuneelta, onnelliselta. Pitkäään, pitkään aikaan vaimo ei ole edes hymyillyt minun kanssani. Olen nähnyt miehen ennenkin, se on vaimon työpaikalta. Mutta ei se käsi pöydän alla ollut työkaverin kädessä.

Kuulostelin itseäni. Nouseeko viha, kateus, katkeruus. Odotin. Mutta mitään ei tapahtunut. Minä en tuntenut mitään, en vihaa, en katkeruutta. Enkä varsinkaan mustasukkaisuutta.

Tunsin itseni vapaaksi. Kaikesta.

En tiedä, onko kukaan huomannut, että aina, kun olen kirjoittanut lyömisestä, se on ollut menneessä aikamuodossa. Niistä on jo aikaa. Lyömätöntä kautta on kestänyt siitä parisuhdeviikonlopusta alkaen. Ensin ajattelin, että siitä hölynpölystä tosiaan oli apua ja että suhteemme löysi sieltä rakennuspuita parempaan liittoon. Luulin, että vaimon kiukuttelu ja vapun remakointi olisivat vain jotain kasvukipuja tai sellaista. Mutta väärin luulin.

Eilen töistä tultuani laitoin meille pientä illallista vaimoa odotellessa. Vaimo näytti kotiuduttuaan jotenkin vaivautuneelta, vetäytyneeltä. Luulin sen johtuvan vielä vapusta ja sanoin, että syödään sovintoillallinen, haudataan kirveet ja aloitetaan taas puhtaalta pöydältä. Vaimo istui pöytään hiljaisena, pyöritteli veistä kädessään oudon totisena ja sanoi: "Minä haluan eron. Ja tällä kertaa olen tosissani."

Luulen, että hän on löytänyt elämälleen uuden tarkoituksen. Ja se en ole minä.

Vappu olisi voinut mennä paremminkin. Käytiin tuttavapariskunnan kanssa seuraamassa vappuhulinaa. Lakitkin olivat pitkästä aikaa mukana, yleensä en ole siitä kummemmin perustanut. Lätsät päässä tyhjennettiin skumppapullo per pari, ihan kivaa oli vielä siinä vaiheessa. Kuohuviini muuten humahtaa yllättävän nopeasti päähän.

Myöhemmin illalla yritettiin löytää joku aikuisempi paikka, johon mahtuisi neljä henkeä mahtuisi istumaan. Ahdasta oli, mutta löytyi. Kun kerran hyvään makuun oltiin päästy, niin mitä sitä sekoittamaan. Tilattiin lisää skumppaa pöytään. Juttu luisti ihan kivasti. Vaimon mielestä liiankin kivasti. Jostain syystä nimittäin vaimo sai päähänsä, että minä flirttailin kaverin puolison kanssa. Tai oikeastaan epäili, että Leena vikitteli minua. Aivan naurettavaa. En minä nyt niin tyhmä ole, että lähtisin kaverin vaimoa iskemään, varsinkin jos kaveri ja vaimo on samassa pöydässä. Joka tapauksessa vaimo lähti päästään ja alkoi sättiä tätä kaverin vaimoa. Kuplat olivat nousseet jo sen verran päähän, että voluumi nousi turhankin kovaksi.

Vaimo kävi sen verran kovilla kierroksilla, että homma lähti lapasesta. Eukko meni ja heitti lasillisen päin Leenan naamaa ja huitaisi kämmenellä kaupan päälle. Portsari ohjasi vaimon pois kapakasta. Minua vitutti niin paljon, että en lähtenyt mukaan. Kai se oli odottanut ulkopuolella aikansa, että lähtisin perään ja kun en, niin suuttui ja lähti omille teilleen siksi yöksi. Tämä viikko onkin sitten ollut enemmän tai vähemmän vaitonaista. Sanoisinko, että  normivappu.

Terveisiä lomalta. Tuli niin hyvä tarjous ja äkkilähtö, että jäi tänne raportoimatta. Luulitte jo, että äijä on kadonnut, että tarua taisi olla koko päiväkirja, että kyllähän minä tiesin koko ajan. Eikö vaan?

Käytiin Kyproksella nollaamassa päät ja vaikka anoppi oli mukana, loma oli hieno. Kaikki meni odotuksia paremmin. Tosinhan tuollaiselta yhdistelmältä ei paljon odota. Jouduttiin vaihtamaan hotellia pari kertaa, kun paikallinen nuoriso metelöi alakerrassa ja toinen taas oli kylmä kuin ryssän helvetti. Saatiin olla vaimon kanssa kaksin vaikka pelättiin molemmat, että anoppi vaatii paapomista mutta ei. Anoppi piti tahollaan hauskaa.

Vaimo pelkäsi ennen lähtöä, että edelliskertainen reissu toistaa itseään. Silloin oltiin Rhodoksella samanlaisella äkkilähdöllä ja saatiin hikinen pikkuhuone takapihan puolelta ja vaimo murjotti heti ensimmäisenä iltana ihan niin kuin se olisi ollut minun vikani. Onneksi saatiin se vaihdetuksi kattoterassihuoneistoksi pienellä välirahalla. Huonoa siinä tosin tavallaan oli se, että siellä oli mukava ryypiskellä ja vaimo valitti, että hän ei ollut sinne asti tullut kärventymään jossain helvetin kattoterassikeitaassa. Oli tultu sinne vähän niin kuin viettämään vaimon syntymäpäivää, joten tavallaan ymmärrettävää mutta ei kai sitä juhlaa ollut tarkoitus koko lomaa viettää. Siis vaimon ehdoilla. Minun juhlani jatkuivat kyllä aamusta alkaen, joko terassilla tai hotellin baarissa. Syntymäpäivänään vaimo sitten natkutti, että pitää mennä jonnekin syömään. Sanoin sille, että mene yksinäsi. Ja vaimo meni. Tosin niin lähdin minäkin.  En muistanut, että avaimia on vain yksi ja se ainoa minulla. Vaimo istui hotellin baarissa ja juoksi perääni, että jättäisin avaimen hänelle. Minä juoksutin sitä perässä ja nautin vallastani. Heitin lopulta avaimen sille ja jatkoin yökerhoon.

Vaimo oli istunut yön terassilla ja tyhjentänyt muutaman pullon ja takaisin tullessani se oli tehnyt päätöksensä. Halusi eron.   

Olemme vaimoni kanssa eläneet aikoja, jolloin vaimo ei halunnut lähteä kanssani kyläilemään. Ei sukulaisiin, ei perhetutuille, saati hänen kavereilleen. Hän pelkäsi minun nöyryyttävän itseään, eikä syyttä. Sisäinen paskiaiseni näytti nilkin luonteensa aivan riittävän usein. Olen myöhemmin tulkinnut sen mustasukkaisuudeksi, mutta en ole varma oliko siitäkään aina kyse. Vaikea sitä on selittää muille, kun ei itsellekään pysty.

Erään kerran olimme yökylässä lapsuudenkaverini luona. Hän oli vaimoineen järjestänyt meille mukavan illallisen aunomisineen ja juhlinnan uuvuttamana menin ensimmäisenä nukkumaan. Vaimo jäi isäntäväen kanssa juttelemaan. Omat muistikuvani myöhemmistä tapahtumista ovat sumeat, lähinnä olemattomat. Ystävän kertoman mukaan olin herännyt yöllä huutamaan, että saatanan huora, nukkumaan sieltä. Vaimo oli tullut, hän oli jo oppinut valitsemaan pienemmän pahan. Isäntäväkeni ihmetteli aamulla, mikä minulle oli tullut, eiväthän he kaikkina niinä vuosina olleet minua sellaisena nähneet koskaan. Vaimo ei puhunut mitään, jälleen kerran ilmeet kertoivat aivan riittävästi. Siihen aikaan käytin hyökkäystä puolustuksena ja syytin häntä provosoinnista vaikka tiesin itsekin, kumpi meistä oli moukka.

Outoa siinäkin tapauksessa oli se, että vuosien takainen ystäväni, joka näki minussa puolen, jota ei tuntenut, ei oikeastaan halunnut nähdä sitä. Hän käyttäytyi myöhemmin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Niin tekivät kaikki ystäväni. Varsinaisena valopäänä opin sitten ajattelemaan, ettei minussa mitään syytä ole. Itse asiassa ajattelin, että vaimo valehteli, että mitään ei ollut koskaan tapahtunutkaan. Hänhän oli ainoa, joka minusta sellaista sanoi. Myöhemmin vasta ymmärsin, että ystäväni eivät halunneet käsitellä asiaa, myöntää minusta puolta, jota eivät tunteneet. Ainoa, joka joutui asian myöntämään oli vaimo ja minä syytin häntä. Ystäväni tavallaan nollasivat vaimon puheet. Samoin tekivät vaimonkin ystävät. Vaimo oli aivan yksin.

Henkinen väkivalta on kuin kiinalainen vesikidutus. Se hiertää hitaasti mutta varmasti ihmistä, syö hänestä sen paikan, johon se osuu. Pelottavan usein se osuu sydämeen.

Vaimo teki hyviä lammaspihvejä. Istuskelimme. Juttelimme. Otin vaimon kainaloon.

Hän tuoksui saippualta.

Äskeistä lätkämatsia katsellessa tajunnan takaraivosta kumpusi ikävämpi muisto yhdestä toisesta peli-illasta. Vaimo olisi halunnut katsoa jotain muuta ja minä tietenkin peliä. Koska sellaisia matseja tulee vain harvoin, katsoin oikeudekseni olla oikeammassa. Vaimo käveli mielenosoituksellisesti telkkarin edessä järjestellen ennestäänkin järjestyksessä olevia miljoonia tyynyjään. Sitten se rupesi imuroimaan ja erityisen tarkasti telkkarin edessä. Muutaman kerran sanoin nätisti ja muutaman vähemmän nätisti, sitten irrotin pölynimurin töpselin ja tempaisin sen perkeleen vehkeen, heitin sen rappukäytävään ja vaimon perään. Laitoin oven ketjulla kiinni ja telkkarin kovemmalle.

Erätauolla menin kurkkaamaan rappukäytävään. Vain pölynimuri oli siellä. Jumalauta, että pelästyin. En hetkeen tiennyt, mistä sitä lähtisin hakemaan, mitä se on mennyt kertomaan ja kenelle. Kokeilin paria lähinaapuria mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä. Sitten ajattelin sen menneen naapurirappuun, siellä asui siihen aikaan yksi Pera. Kun mietin asiaa hetken, olin varma, että vaimo oli Peran luona ja menin hakkaamaan sen ovea. Sisältä ei kuulunut ääniä mutta olin varma, mitä siellä tapahtuu. Hakkasin ovea niin, että naapurit hälyttivät poliisin. Vietin sitten sen yön putkassa.

Vaimo oli viikon karheana ja sai taas haluamansa. Sillä kertaa se taisi olla joku takki.

Luin Ihmissuhteet -blogista, että kansanedustaja Susanna Rahkosella on blogissaan ollut äänestys:

"Lopuksi gallup. Seuraavassa miesinhokkiominaisuuksien kolme ärsyttävintä: Vastuuta pakoileva mies, selittelevä mies, ruikuttava mies. Äänestä mielestäsi ärsyttävin ominaisuus näistä kolmesta sähköpostiini susanna.rahkonen@eduskunta.fi perjantaihin klo 12 mennessä. Minä äänestän ruikuttavaa miestä. Mikä surkimus!"

Minä ilmeisesti täyttäisin kansanedustaja Rahkosen kaikki kriteerit, ei tarvitsisi edes valita ykkösinhokkiaan. Susanna kuitenkin viimeisimmässä kirjoituksessaan kieltää olevansa miestenvihaaja. Hänen suhtautumisensa kaikkiin miehiin lähtee veljeyspohjalta, joka oli terve, samoin kuin isäsuhde. Kansanedustajan harjoittama ironia ja itseironia ovat kuulemma vain liian vaikeita meidän putkiaivojen tulkittaviksi. Myönnän toki, että minun on vaikea löytää mitään feminististä itseironiaa seuraavasta Susannan heitosta:

"Vielä yksi juttu: Niille seksin oston kannattajille, jotka vetoavat miesten luonnollisiin ja hallitsemattomiin seksuaalisiin tarpeisiin, suosittelisin matkaa Korkeasaareen. Repen häkissä on varmasti vielä tilaa."

Tuo olikin asiallisesti ja nokkelasti ilmaistu mielipide, siinä ei varmastikaan ollut vihan häivääkään. Rahkonen lisäksi esittää minusta tähän mennessä kaikkein naurettavimman perusteen seksin oston kiellolle, seksin ostaminen kun on kerjäämistä. Kerjäävät miehet taas ovat säälittäviä. Siis seksin ostaminen pitäisi kieltää, koska se on säälittävää. Mitä vaalitilaisuudet sitten ovat, jos eivät äänten kerjäämistä kansalaisilta? Epätoivoisina täkyinä vaalikarjalle tarjotaan ilmapalloja, hernesoppaa ja julkkiskannattajia. Siinä sivussa lausutaan katteettomia lupauksia. Onko sekin säälittävää? Olenko minä silloin vähemmän säälittävä jos kerjäämisen, selittelyn ja ruikutuksen sijasta lyön vaimoani?

Minä kannatan tasa-arvoa. Sitä ei minusta kuitenkaan ole se, että nainen saa mollata ja haukkua miestä loputtomasti. En ole vielä koskaan harrastanut maksullisia naisia, mutta en myöskään suoraan tuomitse prostituutiota, jos se pysyy kahden aikuisen ihmisen välisenä asiana. Ei maailma miksikään muutu pykälillä, joita isoveli ei pysty valvomaan.

Kansanedustaja Rahkosen toisena perusteena seksin ostamisen kieltämiselle on, että myyjä tekee sitä vain rahasta, ei nautinnosta. Rakas Susanna, melkein kaikki asiat tässä maailmassa tehdään vain rahasta. Tervetuloa maapallolle, tämä on karu paikka.

Vaimo on peluri. Kyllä minä sen tiedän mutta annan hänen pelata luullen, että minä en tajua. Tiedän hänen taktiikkansa ja hän pelaa minun tunteillani ja taipumuksillani häikäilemättömästi. Minä tiedän, että niin se menee. Hän on kuitenkin niin taitava, että minä menin hänen ansoihinsa joka kerta. Peli menee niin, että kun vaimo haluaa jotain, johon hänellä ei ole varaa tai se on hänenkin mielestä jostain syystä epäkorrektia tai vastoin minun haluani, hän provosoi riidan. Mitä isommasta asiasta on kyse, sitä isomman riidan hän nostattaa. Hän on taitava provosoimaan. Hän saattaa pelkästään saadakseen uuden takin lyödä minua, koska hän tietää, että hermostun. Joskus olin niin tyhmä, että löin takaisin ja sovinto saatiin vain vinguttamalla Visa punahehkuiseksi. Silloin en untuvikkona vielä tajunnut.

Muistan yhden pikkujoulujen ajan, jolloin vaimo halusi lähteä työporukan kanssa risteilylle. Hän tiesi, että minä en pitänyt ajatuksesta, joten hän ylimitoitti suhtautumisensa minun myöhäiseen kotiintulooni. Massiivisen mäkätyksen ja vittuilun jälkeen hän heitti minua rautaisella herätyskellolla. Otsassani on edelleen arpi muistona tuosta. Sen jälkeen vaimo huusi hysteerisenä ja tuuppi minut verisenä porraskäytävään niin, että horjahdin ja kaaduin. Kerrankin oli tuuria, ja selvisin kaatumisesta pelkillä mustelmilla.

Vaimon pelaaminen epäonnistui. Hän lietsoi itsensä liian suureen raivoon ja ampui yli. Tarkoitushan oli, että minä hermostun, lyön ja kadun ja hän sitten olisi voinut loukkaantuneena mennä sinne risteilylle. Mutta vaimo ei ole tyhmä, hän osasi kääntää senkin pelin niin, että minä provosoin ja hän joutui puolustautumaan. Sormellanikaan en koskenut, enhän edes ehtinyt suunvuoroa saada. Jotenkin hän osasi tuonkin jälkikäteen selittää niin, että minä olin syyllinen.

Vaimo meni risteilylle. Sitä, mitä tapahtui sen jälkeen, en juurikaan halua muistella.

Minua ja vaimoani on ihmetelty täällä kommenteissa. Tosielämässä kukaan ei ihmettele. Ehkä siksi, että harva tietää ja ne loput eivät halua tietää vaikka näkisivätkin. Täällä meitä on kehotettu eroamaan, menemään hoitoon, lopettamaan alkoholin käyttö ja sitä ja tätä. On ihmetelty, miksi olemme yhdessä, miksi emme eroa, miksi emme jätä toisiamme.

Minä ajattelen tämän niin, että mustasukkaisuus on sairaus, alkoholin käyttö ainakin pahimmillaan on sairaus, itsehillinnän vaikeudet on sairaus. Erotaanko syöpään sairastuneesta puolisosta, jätetäänkö epilepsiaan sairastunut? Alkoholismi ja mustasukkaisuus ovat sairauksia siinä missä haimasyöpä ja sydänvika. Mutta vain meille sanotaan, että jättäkää toisenne, erotkaa. Hävetkää. Kyllä puolisostaan voi välittää vaikka siltä olisi toinen rinta leikattu tai tukka lähtenyt. Ei sairaus ole kenenkään syy. Eikä se ole missään tapauksessa syy jättää. Miksi siis meille sitä ehdotetaan.

Elämä ei aina ole helppoa. Reilua se ei ole missään tapauksessa. Sitä vaan oppii elämään, kun on pakko.

Nyt kun olen enemmän katsellut muita Vuodatuksen blogeja, alkoi tuo harmaa vakiopohja näyttämään tylsältä. Toisten päiväkirjat näyttivät niin hienoilta. Oli hiljainen päivä töissä, joten rakentelin uutta tilalle. Toivottavasti tämä kokeilu ei romahduta koko blogia.

Vaimo raahasi kaksi keltaista kassillista kamaa hulluilta päiviltä ja on esitellyt innoissaan ostoksiaan koko illan. Mukava nähdä sen hymyilevän.

Se oli yksi kolea yö loppukesästä, koko ilta oli mennyt kostean hulvakkaassa seurassa ja hoiputtiin kaulakkain pubista nelistään parin vaimon koulukaverin kanssa. Ne olivat tulleet kaupunkiin festareille ja yöpyivät meillä. Vaimo aukoi mustasukkaisesti päätään kun kävelin kaulakkain sen tyttökavereiden kanssa. Rouva kai kuvitteli, että minulla oli jotain ajatuksia niiden suhteen. No, saatoin minä jotain flirttiäkin siinä örveltää, kännisen ajatuksista niin takuuseen mene. En minä kuitenkaan tosissani ollut. Lopulta vaimo mökötti ja näytti niitä paljon puhuvia ilmeitään siihen malliin, että hermostuin.  Sen jälkeen se alkoi taas kerran heittämään herjaa, että olen munaton nahjus.

Minusta se oikein kerjäsi kuritusta vittuillessaan minulle kavereidensa kuullen. Meidän talon nurkalla läksin sitten päästäni ja tirvaisin sitä poskelle. Se pelästyi niin, ettei puhunut mitään minulle. Vaimon naisystävät olivat minun mielestäni omituisia, ne olivat kuin ei mitään olisi tapahtunut, joten ajattelin niiden olevan minun kannallani.

Seuraavana päivänä, kun tulin töistä, vaimo oli nukkumassa enkä kiinnittänyt ensin huomiota tyhjään lääkepurkkiin, joka oli keittiön pöydällä. Jokin sen purkin auki repsottavassa kannessa kuitenkin pani hälytyskellot soittamaan ja katsoin tarkemmin. Vaimo oli tyhjentänyt koko purkin rauhoittavia. Tai enhän minä tiennyt, oliko se kuinka täynnä mutta pelästyin tosissani ja ravistelin sitä hereille. Vaimo tokkuroissaan luuli, että hakkaan sitä taas, joten se alkoi kirkua ja minä laitoin kättä sen suun eteen ja siitä se taas luuli, että kuristan.

Vaimo oli kyllä pahasti mustelmilla seuraavana päivänä mutta ne tulivat oikeasti siitä herättämisestä.